Ohi on

Eilen oli viimeinen sädehoitopäivä. Hoidot ovat melkein joka kerta sujuneet varsin sutjakasti, eilenkin olin etuajassa ja sain kävellä suoraan koneeseen. Sen jälkeen oli lääkäriaika, mutta sitä saikin sitten odotella kolme varttia yli sovitun ajan. En ole kovin hyvä odottelija, varsinkin jos on sovittu aika, ja minulla oli pitelemistä, etten näyttänyt ärtymystäni liikaa. Vähän älähdin, mutta mielestäni oli oikeutettua olla harmissaan odottelusta, kun lääkäri oli ollut koko ajan huoneessaan ilman potilaita ja ilmoitti myöhästymisensä syyksi vain "oi, katsoin väärin". Ymmärsin muun henkilökunnan puheista, että on krooninen myöhästelijä.

Sain tietää olevani terve, niin kuin me kaikki olemme kunnes toisin todistetaan. Minun tapauksessani ei ole keinoa tarkastaa, saatiinko kaikki syöpäsolut kuriin. Pitää vain luottaa siihen että näin kävi. Vastuu on tästä eteenpäin myös minulla, myös mahdollisen uusinnan havaitsemisesta seulontojen välillä. Vastuulla tarkoitan terveellisten elämäntapojen ylläpitoa ja rintojen säännöllistä tutkimista. Olin luullut, että tilannetta seurattaisiin mammografialla ja mahdollisesti myös ultralla aluksi joka vuosi, mutta ilmeisesti siirtävät minut takaisin aikataulutettuun seulontaan, jossa tehdään pelkkä mammografia. Ovat muuttaneet sääntöjä tämän vuoden alusta. Eli eka seuranta noin vuoden sisään ja siitä sitten joka toinen vuosi kunnes tulee viimeinen kutsu eli 68-vuotiaana. Kovin montaa kertaa en ehdi seulonnassa käydä. Vähän se huolettaa, mutta koska löysin tämänkin kasvaimen itse niin ehkä pystyn tarkkailemaan tilannetta. Hoitoon pääsee toivottavasti jatkossa yhtä nopeasti kuin tähänkin asti jos on syytä epäillä jotain. Kysyin yhdessä vertaisryhmässä miten muiden vastaavien syöpätapausten seuranta on järjestetty, ja hyvinvointialueiden välillä näyttää olevan suuria eroja. Parhaiten asiat tuntuivat olevan Satakunnassa.

Onhan se ihanaa että hoidot ovat nyt ohi. Diagnoosista on 7 kk, ja matka on ollut melkoinen. Olen kiitollinen siitä, että olen päässyt melko vähällä, kun tiedän, millaisia sivuvaikutuksia hoidoilla voi olla. Pahinta on ollut voimattomuus ja väsymys, ja niiden tuoma hetkittäinen alakulo. Se on kuitenkin mennyt nopeasti ohi, kun on päässyt liikkeelle. Mieliala menee käsikädessä liikkumisen kanssa, mitä vähemmän virtaa ja liikettä sitä harmaampi olo, mutta kun askel lähtee kulkemaan mielikin kirkastuu. Yhtäkkinen uupuminen voi kulkea rinnalla kauan, mutta se tuntuu olevan lyhytkestoista. Sairasloma onneksi jatkuu vuodenvaihteeseen, voin mennä levolle kun siltä tuntuu. Eikä näillä kynsillä voisi vielä töitä tehdäkään, tällä hetkellä kolme on irtoamassa ja saattavat ne mennä loputkin. Teippiä ja kertakäyttökäsineitä kuluu. Hiusten kasvua odotan, alkaa kyllästyttää ainainen pipon pito. Lisäksi kaipaan päänahkaa lämmittävää hiuskerrosta, paljas pää palelee herkästi.

Olen kiitollinen saamastani hoidosta, se on ollut sujuvaa ja kohtaaminen pääosin hyvää. Huomaan kuitenkin, miten koululääketiede on karsinoitua. Lääkärit tietävät paljon omasta erikoisalastaan, mutta eivät ihmisen terveyden kokonaiskuvasta. Hyvin pitkälle hoidetaan oireita, ei juurisyitä. Niinpä haen omatoimisesti nyt tietoa siitä, miten kannattaa jatkossa syödä ja elää. Oma taustani personal trainerina ja ravintovalmentajana auttaa paljon, mutta olen vuosien varrella oppinut, etteivät esimerkiksi viralliset ravintosuositukset palvele kaikkia. Niitä on sovellettava, ja poimittava ruokavalioon itselle ja omaan tilanteeseen sopivat ainesosat. On kuunneltava kehoa ja seurattava aiheeseen liittyvää tutkimusta.

Vertaisryhmistä olen ymmärtänyt, että hoitojen loppuminen voi laukaista marssiväsymyksen tai aiheuttaa jonkinlaisen kriisin ja pahentaa pelkotiloja. Monet ovat kovasti huolissaan hoitojen ajan, murehtivat tulevaa ja pelkäävät kaikkea mitä saattaa tulla. Se on ihan ymmärrettävää, niin paljon on pelissä. Itse en kuitenkaan ole osannut pelätä, reagoin tilanteisiin sitä mukaa kun niitä tulee eteen. Voin vain tehdä parhaani terveyteni hyväksi, ja se tulee mikä on tullakseen.