Päiväretki

Tänään päätin lähteä kämpiltä ulos, viimeksi tein sen maanantaina. CEF-tiputuksen jälkeen meni nyt vain kuusi päivää, ennen kuin tunsin olevani ajokunnossa. Aikaisemmin saamani dosetakselin jälkeen siihen meni 8-9 päivää. Aivosumu ja hutera olo pitävät poissa ratista. En ollut kuskina ihan parhaimmillani, mutta hyvin se meni. Lähdin moikkaamaan Uffen perhettä Henriksdaliin muutamaksi tunniksi. Mitään en siellä tehnyt, ihailin hetken uskomattoman vehmasta pihapiiriä, ja istuskelin sitten varjossa. Mutta oli mukava seurata hetken, miten perheen pienimmätkin nauttivat kesäparatiisistaan. Kostea kesä ja helle ovat villinneet puutarhan kasvit, ne kasvavat melkein silmissä ja kukkivat runsaammin kuin koskaan. Pian tarvittaisiin kuitenkin vettä, toivottavasti lännestä puskevat ukkoset ulottuvat tänne saakka.

Pojan perheessä sairastetaan kesäflunssaa, joten heitä en näe, ennen kuin se on selätetty. Solumyrkyt vievät vastustuskyvyn, pienetkin nuhapöpöt voivat saada aikaan vakavia tulehdustiloja, joten joudun rajoittamaan tapaamisia sen mukaan. Se on ikävää, tuntuu niuhottamiselta, vaikka tiedänkin, että se on välttämätöntä. 

Kun tulin kotiin, menin nukkumaan. Vaikka nukuinkin yöllä epätavallisen pitkään, nousin puoli seiskalta, niin silti piti ottaa tirsat. Sen jälkeen oli aika syödä. En tunne nälkää, mutta voimistuva kuvotus kertoo, että on aika pistää suuhun jotain. En ole joutunut syömään pahoinvointilääkkeitä, koska pystyn säätelemään etovaa tunnetta syömällä. Syön vähän ja usein, niin olo pystyy siedettävänä. Jätän pillerit mieluummin ottamatta, koska ne melkeinpä kaatoivat sänkyyn, olo oli niiden jälkeen tosi kehno. 

Pieni etova tunne on melkein koko ajan läsnä, mutta sen sietää. Paino on tippunut jo nelisen kiloa, mikä tavallisesti olisi minun kohdallani ihan hyvä juttu, mutta hoitojen aikana ei. Yritän kompensoida sitä lisäämällä lautaselle voita, smoothieen maapähkinävoita, jugurttiin proteiinijauhetta... Määrät jäävät kuitenkin liian pieniksi. Siitä huolimatta vatsa turpoaa ja aristaa, suolisto on lujilla. Kuvan lautanen kertoo, mitä sain tänään illallisella alas. Ehkä siihen olisi voinut laittaa kastikkeeksi vaikka majoneesia, eipä tullut mieleen.

Kesä menee kaikesta huolimatta nopeasti, koulut alkavat jo ensi viikolla, ja monen työarki alkaa. Tuntuu oudolta jäädä vain seuraamaan sivusta, mutta eipä tässä muutakaan voi. Joka ilta tunnen iloa siitä, että taas ollaan päivää lähempänä hoitojen päättymistä. Sytoissa on selätetty puoliväli, mutta niiden jälkeen tulee vielä sädehoito, ehkä joskus lokakuulla. Vasta sen jälkeen voin aloittaa toipumisen. Vertaisryhmistä tiedän, että toiset palautuvat nopeammin, toiset hitaammin. Toipuminen voi viedä jopa vuosia, ja jotkut sivuvaikutukset voivat jäädä loppuiäksi. En kuitenkaan murehdi vaan luotan siihen, että ennemmin tai myöhemmin voimat palaavat ja olen taas oma energinen itseni.