Siksakkia

Eilinen meni vielä hyvin, jaksoin käydä kävelyllä ja puuhastella kotona, ja samoin vielä aamulla. Kävimme Punaisen lehmän laiturilla, ja kohtasimme aamutakissa pyöräilevän aamu-uijan. Kateeksi kävi, syyskuun lopussa minäkin fillaroin sinne, tai sitten Leppäsalmen rantaan tai meriuimalaan. Mutta veteen on pian päästävä. Voin vain kuvitella, miten nautinnollista on pulahtaa aaltoihin.

Aamupäivällä alkoi sitten alamäki. Pahoinvointi voimistui, tableteista huolimatta, ja askareet jäivät kesken. Silmät ovat edelleen karheat ja punaiset, tiputan niihin nyt antibioottia neljän tunnin välein ja kosteuttavia tippoja päälle, onneksi puhelin muistuttaa. Loppupäivä saa olla pelkkää lepoa. Suitsen pahoinvointia syömällä vähän ja usein ja juomalla veteen raastamaani inkivääriä, luonnon omaa pv-lääkettä. Kasvot punoittavat vuorokauden ympäri, aivan kuin olisin juuri tullut saunasta. Näin se oli viimeksikin, eka viikko oli hankalampi, mutta uskoisin, että ensi ja sitä seuraava ovat taas nousujohteisia. Toivottavasti ei tule ylläreitä.

Ihmettelin viime viikon lopulla sitä, miten energiat tuntuivat palaavan, vaikka sytohoito on kesken. Voimat ovat edelleen vähissä, mutta tunsin, miten kehossa oli virtaa innostua asioista. Se on yleensä minun perusvireeni, joka on hukassa hyvin harvoin, ehkä jonkun yksittäisen päivän tai jakson ajan jos on jotain kremppaa. Nyt kun energia on ollut muutaman kuukauden vähissä, niin tuntui vallan ihmeelliseltä tuntea se taas kehossa ja mielessä. Fiilis kulminoitui sunnuntain saariretkellä Yttergrundin majakalle, kävely jylhillä ja tuulisilla kallioilla avomeren aaltojen äärellä antoi melkein euforisen tunteen. Välillä mietin, mahdanko saada tämän prosessin aikana aavistuksen siitä, millaista on olla bipolaarinen. Tunnetilojen intensiteetti on varmasti heillä paljon voimakkaampi, mutta ääripäiden välillä tässäkin heittelehditään. Onneksi kuitenkin vain lääkkeen vaikutuksesta, se loppuu aikanaan.