Suvanto

Tiputuksesta on nyt viisi päivää. Myrkky tekee kehossa taikojaan, jalanpohjat ja sormet kihelmöivät ja tuntuvat puutuvan entistä enemmän, taustalla on pientä pahoinvointia ja ruoka ei maistu. Kaikki laitettu tökkii, mutta hapanruisleipä, keitetty peruna ja voinokare ei, eikä kylmä jugurtti ja piimä. Eli niillä mennään. Kudoksissa tuntuu arkuutta, päästä heittää vähän välillä ja jalat ovat huterat. Aika samanlaista tämä on kuin viimeksi. Kun kolme viikkoa on kulunut, voin alkaa havainnoimaan toipumista. 

Olen lojunut sohvalla muutaman päivän tekemättä mitään, ihan vain makoillut ja torkkunut. Tänään tulee ehkä tehtyä ihan vähän jotain muutakin. Ehkä. Olen onnistunut laskemaan riman ihan alas. Sairasloman alussa halusin käyttää ajan hyväkseni, lukea kaikenlaista ja tehdä erilaisia kehoa ja mieltä hoitavia harjoituksia. Ne ovat nyt tauolla, pelkkä hidas aamukävely riittää. Annan itselleni rauhan, en purista mitään enkä pyri mihinkään. Tuntuu, että tarvitsen juuri nyt vain tätä, rauhallista läsnäoloa itseni kanssa. Tiedän lähteväni taas liikkeelle, kun energiataso nousee. En kuitenkaan kiirehdi, kaikella on aikansa.