Yksinäisyys ja yksinolo

Eilinen tiputus meni hyvin. Kävimme sen jälkeen ystävien luona lounaalla ja ihastelemassa heidän uutta kotiaan Vetokannaksella. Sitten apteekin ja kaupan kautta kotiin. Illalla tein vielä 5 km lenkin. Kortisoni kevensi taas yöunia ja aloitin aamun joogamatolla 4.30. Meditoin, joogasin ja muuten vain venyttelin. Täydellistä. Meditaatio on edelleen haastavaa, huomaan koko ajan ajattelevani jotakin. Laitoin nyt korviini rauhallista hentoa taustamusiikkia, se auttoi minua ankkuroitumaan hetkeen. Kokeilin myös yhtä ohjattua aloitusta, se toimi loistavasti. Yhtäkkiä oli kulunut puoli tuntia.
Tuntia myöhemmin aamutee puolison juodessa aamukahviaan, vajaa 4 km lenkki ja aamiainen. Ja nyt istahdan kirjoittamaan.

Yksi teema, jota mietin paljon, on yksinäisyys ja yksinolo. Yksinäisyys lisääntyy maailmassa nopeasti. Monet elävät tahtomattaan yksin, ja silloin elämästä voi tuntua puuttuvan se tärkein palanen. Monet valitsevat yksinolon, ehkä huonon suhteen jälkeen tai rakkaan kumppanin poismenon jälkeen, jos ajatus uudesta kumppanista tuntuu vaikealta. Yksinoloon tottuu, mutta se ei tutkimusten valossa ole kovin terveellistä. Kansanterveyden kannalta yksinäisyys on suuri ongelma, erään arvion mukaan yksinäisyyden terveysriskit ovat yhtä suuret kuin tupakoinnin, ja kolme kertaa suuremmat kuin ylipainon. Lisäksi se aiheuttaa tutkitusti mielenterveysongelmia. Aika rankkaa.

Yksinäinen ei aina asu yksin. Ihminen voi tuntea olonsa yksinäiseksi myös parisuhteessa, jos yhteys kumppaniin on katkennut. Se voi olla vielä ahdistavampaa kuin yksineläjän yksinäisyys. Päällimmäisenä ajatuksissani ovat kuitenkin nyt ne, jotka asuvat yksin ja sairastuvat syöpään, tai johonkin muuhun vakavaan sairauteen. Miten he pärjäävät arjessaan, mistä he ammentavat voimaa huonoina päivinä kun pelkkä ajatus askareista uuvuttaa ja kun ruoka ei laske alas? Miten he pystyvät käymään kaupassa ja hoitamaan asioitaan? Miten he jaksavat tsempata itseään, kun kukaan ei ole läsnä auttamassa siinä? Kenen kanssa he heittävät läppää piristääkseen tunnelmaa? Heillä ei todellakaan ole helppoa. Me ehkä oletamme, että kaikki saavat jo tarvitsemansa avun. Asia ei välttämättä ole niin, koska yksinäisyys on yleistä ja me suomalaiset tunnetusti ylpeää kansaa, joka ei osaa apua pyytää.  Me voimme kaikki kohdallamme miettiä, onko omassa tuttavapiirissämme tällaista henkilöä, ja tehdä vaikkapa vain pieniä tekoja. Ehkäpä vain hymyillä ja tervehtiä. Tai voimme myös kysyä, miten menee, ja ehkä tarjoutua auttamaan tarvittaessa. Hyvä kohtaaminen voi lieventää yksinäisyyttä, tunne siitä, että joku on nähnyt ja ollut kiinnostunut. 

Yksinolo ei ole sama kuin yksinäisyyden tunne. Yksinolo voi olla mukavaa, ihanaa ja voimaannuttavaa, jos on yksin omasta vapaasta tahdostaan, koska tarvitsee sitä. Kahden aikuisen parisuhteessa on tärkeää antaa tilaa toisen tarpeelle olla yksin. Minä tarvitsen omaa aikaa ja yksinoloa, haluan rauhaa olla ja ajatella, ja tehdä omia asioita ilman vuorovaikutusta toisen kanssa. Olen ehkä aina ollut samanlainen, muistan koulu- ja opiskeluajoilta pienen ulkopuolisuuden tunteen, joka saattoi voimistua siitä, etten osannut ottaa omaa tilaa. Lienen introvertti, tarkemmin sosiaalinen sellainen. Lainaan Hidasta elämää -sivustosta: "Sosiaalinen introvertti on puhelias ja viihtyy ihmisten seurassa, mutta kohtuudella. Kun mitta täyttyy, introvertti kaivautuu sohvan nurkkaan ja häviää omaan kuplaansa lataamaan akkujaan". Tunsin nuorempana usein, etten oikein sopinut joukkoon, mikä saattoi johtua siitä, etten osannut ladata akkujani. Itsetuntemus on kehittynyt vasta aikuisiässä. Nyt osaan ottaa omaa aikaa ja tilaa tuntematta siitä syyllisyyttä. Puoliso ymmärtää tarpeeni, ja osaa myös ottaa omaa aikaa, vaikka ei tunne tarvitsevansa sitä yhtä paljon kuin minä. Joskus vetäytyminen omiin oloihin voi tuntua väärältä, kun ympärillä on lapsia ja lapsenlapsia, mutta tasapainoilen tilanteen mukaan. Tarvitsen perhettä ympärilleni, mutta en vuorokauden ympäri. Olen elänyt lapsiperheen arkea, ja silloin se oli ensisijaisen tärkeää, mutta enää en sitä jaksaisi. Eikä minun tarvitse. 

Vaikka pidän yksinolosta, saattaa yksinäisyyden tunne silti vaivata minuakin. Ystäväpiirini on pieni, elämässäni on vain muutama pitkään mukana kulkenut ystävä, joiden kanssa pidämme yhteyttä ja tapaamme silloin tällöin. Arvostan heitä suuresti, on hienoa, kun tunnemme toistemme tarinat ja elämän käänteet, ja voimme aina jatkaa siitä, mihin jäimme. Monet elämän varrella hankituista  ystävistä ovat jääneet muuttojen ja avioeron myötä, ja saatan välillä surra sitä. Yritän kuitenkin katsoa eteenpäin ja olla avoin  uusille ystävyyksille. Tiedän, että ihminen voi ystävystyä koko elämän ajan, kunhan vain kemiat kohtaavat ja yhteistä jutun juurta löytyy. Huomaan nyt, kun asiakaskontaktit ovat jääneet, että niiden tilalla on tyhjiö. En odota asiakkailtani ystävyyttä, kunnioitan heidän integriteettiään, mutta hyvä vuorovaikutus heidän kanssaan on tuonut sisältöä elämään. Ja kun sitä ei ole, yksinäisyyden tunne korostuu.
Yksinäisyys on kulkenut rinnallani aina, enemmän tai vähemmän. Kävin ala-asteen pienessä kyläkoulussa. Kun olin kuutosella, meitä taisi olla koko koulussa vain kaksitoista oppilasta. Luokallani meitä oli neljä, kolme tyttöä ja yksi poika. Poika pyöri muiden luokkalaisten kanssa, ja me kolme lyöttäydyimme aina välillä yhteen pareittain niin, että kolmas jäi ulkopuolelle. Yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunne on saattanut iskostua mieleeni jo silloin. Keskustelin asiasta kerran astrologin kanssa. Kysyin, joudunko pohtimaan tätä läpi elämän? Hän vastasi, että yksinäisyys voi olla pysyvää, mutta oma kokemukseni siitä muuttuu. Ja niin on käynyt vuosien saatossa. Olen oppinut hyväksymään sen, ja viihdyn itsekseni yhä paremmin, kun ikää karttuu. Valkoin entistä tarkemmin, missä haluan ja voin olla mukana. Tapahtumia voi myös seurata sivusta, kaikessa ei tarvitse olla aktiivisesti mukana. 

Yksinäisyys voi myös olla aivojeni sisään rakennettu oletus, jota olen ruokkinut koko elämäni, ja joka ei jatkossa enää toteudu, jos annan ajatuksilleni uuden suunnan ja alan vahvistaa hermo- ja solurakenteitani uuden ystävyyden kokemiselle ja sen kautta saamilleni tuntemuksille. Menikö yli hilseen?😊Olen lukenut muutaman päivän Joe Dispenzan kirjaa Plasebo - Lumevaikutuksen teho. Todella mukaansatempaava kirja siitä, miten me voimme omilla ajatuksillamme ohjata elämäämme. Vahva suositus. Lukulistalla on myös kirjailijan bestselleri Luo itsesi uudelleen.