Tympii

Huono päivä. Keho jaksoi kolmen kilsan kävelyn aamulla, kävin merenrannassa tuntemassa onnentunteita. Mutta ne jäivät sinne. Väsyttää, pää on raskas, ei huvita oikein mikään. Yritin lukea, mutta nukahtelen. Yritin nukkua, mutta en pääse uneen. Nyt ottaa ihan oikeasti päähän. Diagnoosi pakotti nousemaan kesken matkan pysäkille katsomaan, miten elämä soljuu ohitse. Istun yksinäni, enkä voi kuin tuijottaa omaa napaani. Ensimmäistä kertaa tämä tuntuu epäreilulta. Miksi syöpä tuli juuri minulle, vaikka olen eliminoinut arjestani suuret tilastolliset syövänaiheuttajat, alkoholin ja tupakan? Vaikka olen yrittänyt hoitaa omaa hyvinvointiani ja välttää liiallista stressiä? Tiedän, että syövän kehittymisen taustalla on monia tekijöitä, se ei ole mitenkään yksiselitteinen juttu. Silti tuntuu pahalta. Sallin kuitenkin tämän tunteen, se on ihan oikeutettu, kunnes katoaa. Koska lopulta se katoaa. Kun keho palautuu, myös mieli piristyy. Ehkä jo huomenna.