Mitähän mä sanoisin?
Syöpäsairaan kohtaaminen voi olla joillekin hankalaa. Siinä ei ehkä tiedä, mitä sanoa. Jos sairaus ei näy päällepäin, sitä ei toki tarvitse kommentoida mitenkään, vaikka tietäisikin. Jotkut eivät halua kertoa sairaudestaan, jolloin he eivät ehkä arvosta myöskään sitä, että muut ottavat sen puheeksi. Jos henkilö taasen kertoo sairaudestaan avoimesti, kuten minä, on ihan ok kysellä, että miten sinulla menee. Minusta on mukavaa, kun ihmiset pysähtyvät juttelemaan ja kysyvät voinnista. Tulen nähdyksi ja kuulluksi, se antaa hyvän fiiliksen. Vastaan kuitenkin aika lyhyesti, koska en halua pitkästyttää ketään kertomalla juurta jaksain kaikista käänteistä, siihen en koe mitään tarvetta. Jos sen tekisin, niin kukaan ei kysyisi toista kertaa, vaan kiertäisi minut jatkossa kaukaa. Kaikkihan me tiedämme tällaisia tyyppejä, joihin emme haluaisi törmätä😊
Rintasyöpää sairastavalle ei kuitenkaan kannata sanoa, että onneksi syöpäsi on rintasyöpä, koska siitähän parantuvat melkein kaikki. Ajatus perustuu otsikoihin siitä, että 95 % on vielä elossa 5 vuoden kuluttua. Sinänsä aivan mahtavia lukuja, joista toki voi keskustella, mutta ilman vähättelyä. Elossa ei tarkoita sitä, etteikö kasvain olisi voinut uusiutua. Noihin vuosiin voi mahtua useita rankkoja hoitojaksoja. Ihan alussa syyllistyin itsekin tuohon vähättelyyn kertoessani syövästä, mutta kun nyt tiedän paljon enemmän ja näen vertaisryhmissä hyvin erilaisia kohtaloita, en enää ajattele niin. Kukaan meistä ei pääse tästä vähällä. Nekin, joiden syöpä ei uusiudu koskaan, elävät sen pelossa loppuelämänsä. Jotkut joutuvat syömään vuosikausia tai jopa loppuelämän lääkkeitä estääkseen syövän uusiutumisen, ja näillä lääkkeillä voi olla paljon ikäviä sivuvaikutuksia.
Kommentit
Lähetä kommentti