Keho ja mieli

Tiputuksesta on kaksi viikkoa, keho alkaa tuntua omalta. Virtaa ei ehkä ole niin kuin ennen, mutta välitön myrkytystila on antanut periksi. Makuaisti on tosin mennyt, suussa on koko ajan hieman omituinen maku ja mikään ei maistu siltä kuin pitäisi. Välillä tekee mieli jotain makeaa, kuten jäätelöä, mutta sepä ei tuokaan samaa makuelämystä kuin ennen. Ruoka kuitenkin menee hyvin alas, välillä on jopa nälkä. Vatsa on vain vähän sekaisin. Hiukset ovat vielä kiinni päässä, nykäisen niitä joka aamu ensitöikseni. Kun alkavat lähteä, puoliso saa ajella ne pois.

Kehon lisäksi tarkkailen myös mieltä. Pudotus tyhjän päälle on aikamoinen, kun sinulta viedään kertaheitolla kaikki työhön liittyvä tekeminen. Yrittäjänä olen aina innostunut uusista asioista ja niiden kehittelystä, ja hoitotyön ja joogan myötä tullut asiakasvuorovaikutus on ollut parasta polttoainetta. Kun se nyt katosi alkaa tuntua tyhjältä. En jaksa samalla tavalla innostua omista harrastuksista. Joinakin päivinä ei huvita lukea tai tehdä käsitöitä, tai edes kodin askareita. Töitä tehdessä sitä aina haaveilee, että saisinpa vaikkapa pestä ikkunat kaikessa rauhassa ilman kiirettä.  Nyt olisi aikaa ja jonkin verran jaksamistakin, mutta tympii. Mahtaakohan eläkkeelle jääminen tuntua samanlaiselta. Vuorovaikutus antaa mahdollisuuden peilata itseämme muihin ja tuo sitä kautta vahvistusta tekemiselle. Kun se jää pois, alkaa tuntua huteralta - kuka minä oikeastaan olen?

Olen onneksi perusluonteeltani positiivinen, ja tiedän, että asiani ovat tällä hetkellä ihan hyvin. On läheisiä, on perhettä, en joudu kärvistelemään tässä yksin niin kuin varmaan moni muu joutuu. Mietin usein heitä, jotka asuvat yksin ja joutuvat kohtaamaan tämän omin avuin. Tässä meillä kaikilla on paikka miettiä, tunnemmeko ketään syöpään sairastunutta yksineläjää. Pienikin välittämisen ele, soitto tai muu yhteydenotto, avun tarjoaminen, voisi merkitä hänelle paljon.