Kääntäjä

Tämä päivä on mennyt eilistä paremmin, virtaa on riittänyt vähän muuhunkin kuin olemiseen. Poimin postilaatikosta Kääntäjän, Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton julkaisun. Luin sen kerrankin kannesta kanteen, ja jäin miettimään omaa kääntäjän identiteettiäni. Tässä siitä vähän pitempi postaus.

Päädyin kääntäjäksi melkeinpä sattumalta. Hain aikoinaan Vaasan korkeakoulun kääntäjälinjalle, koska olin hyvä kielissä, enkä oikein tiennyt, mitä olisin lähtenyt opiskelemaan. Hain ja pääsin muuallekin, mutta valitsin lähimmän, koska en malttanut jättää silloista  poikaystävää. Aika typerää. Olisihan hän voinut lähteä kanssani muualle, jos olisi halunnut. Suhde tietysti lopahti ennen pitkää.

Opinnot olivat kovaa puurtamista, kielten opiskelussa ei ollut tietoakaan akateemisesta vapaudesta, melkein kaikessa oli läsnäolopakko. Tehokkaana ja tunnollisena suoritin viiden vuoden opinnot loppuun, eihän sitä nyt voinut kesken jättää kun oli kerran aloittanut. Taisin olla silloin jopa vähän ylpeä jääräpäisyydestäni, minähän en luovuta. Nyt sanoisin opintoihin kyllästyneelle itselleni, että pidäpä välivuosi ja mieti, mitä haluat oikeasti tehdä.
Valmistuin kuitenkin ja aloin etsiä töitä länsinaapurista. Uusi poikaystävä oli Ruotsista ja piti päättää, kummassa maassa asutaan. Vastavalmistuneena kääntäjänä päädyin tukholmalaisen käännöstoimiston jokapaikanhöyläksi, ajattelin että siitä on hyvä aloittaa. Hoidin hallintoa, ja tutustuin sitä kautta lukuisiin freelance-kääntäjiin. Ruotsissa ei silloin valmistuttu asiatekstikääntäjäksi yliopistosta, vaan ammattiin ajauduttiin vahvan kielipään ja vankan muun osaamisen avulla. Tunsin olevani heidän rinnallaan aivan mitätön vasta-alkaja, mielestäni en osannut yhtään mitään. Nykyään sillä on nimikin, huijarisyndrooma, ja se on seurannut minua ihan kaikessa mitä teen. 

Aloin töiden ohella opiskella markkinointia, ja siirryin pian käännösalalta ison yrityksen markkinointiosastolle. Käännösten hallinnointi vaihtui luottotietojen markkinointiin. Ei tuntunut kutsumukselta sekään. Mutta se oli työtä, ja fokus oli perheen perustamisessa. Käännökset palasivat ajatuksiin vasta, kun oli aika palata äitiyslomilta työelämään. Arki oli raadollista, lasten tarhapäivät venyivät työmatkojen takia pitkiksi, vaikka tein lyhennettyä työpäivää, eikä työmäärää vähennetty työajan mukaan. Siinä kohtaa aloin miettiä yrittäjyyttä. Kolme vuotta käännöstoimistossa oli antanut minulle hyvän verkoston, tunsin lukuisia potentiaalisia asiakkaita, joille voisin myydä palvelujani. Ja he tunsivat minut. Lähdin pienin askelin liikkeelle, perustin toiminimen, ostin tietokoneen, laitoin työpöydän makuuhuoneen nurkkaan, lähetin tietoa pienelle joukolle, sain ensimmäisen toimeksiannon ja huomasin, että työ sujuu. Puoli vuotta jatkoin vielä päivätöissä ja käänsin illat lasten mentyä nukkumaan. Sitten en enää jaksanut, vaan oli pakko valita jompikumpi, ja sanoin itseni irti. Lasten tarhapäivät lyhenivät ja pystyin joustamaan työajoissa perheen tarpeiden mukaan. Yksi elämäni parhaimmista päätöksistä.  

Kääntäminen oli ihan kelpo ammatti, sillä tuli hyvin toimeen silloin kun töitä oli paljon. Ala on kuitenkin ollut murroksessa jo pitkään, ensin käännösmuistiohjelmien ja sitten AI:n vuoksi. Omat käännösasiakkaani katosivat jo aikaa sitten, kun en lähtenyt polkemaan hintoja. Työ on sen verran raskasta, ettei sitä voi tehdä liian halvalla, se on sama kuin tilaisi itselleen uupumuksen. Olen kuitenkin pärjännyt kehittämällä hyvinvointipalvelujani, ja välillä olen käynyt palkkatöissä. Viime vuonna sain pöydälleni AI-käännösten editointia, joka on tavallaan kääntämistä. Nyt siihen tulee puolen vuoden tauko, ja voin vain toivoa, että työ vielä jatkuu. Ala kehittyy niin huimaa vauhtia, etten osaa edes arvata, onko osaamisellani sairasloman jälkeen kysyntää.